Yksi maailma. Yksi lupaus.

Enpä arvannut minä, eikä arvannut äitikään, kuinka pitkäaikaisen ja tärkeän harrastuksen saan partiosta, kun hän talutti minut ensimmäistä kertaa Lappeenrannan kirkolle Wallisirkkujen kokoukseen. Tänä vuonna partioliike juhlii satavuotista taivaltaan. Itselläni on myös juhlavuosi, sillä partiohuivi on heilunut kaulassani jo 20 vuotta. Joskus (useinkin) mietin, kun kaikki partiohommat stressaa ja tuntuu kaatuvan omaan niskaan: "miksi, oi miksi?" Mutta hetkeä myöhemmin, kun näen pienet sudenpennut partiopaidoissan, suorituskirjat kädessä ja silmät innosta kiiluen, muistan: "siksi, oi siksi".

Partio on opettanut tosi paljon. Olipa kliseisesti sanottu. Solmut ja suunnistukset ovat yksi pienimmistä opetuksista ja ne osaan itse asiassa vieläkin aika huonosti. Kaikista tärkein taito on mielestäni se, että ajattelen partion kautta saaneeni elämään aika terveet arvot. Vasta aikuisena aloin lukea partioihanteita ajatuksen kanssa ja tajusin, että itse asiassa toteutan niitä elämässäni aika hyvin. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.

Partiolaisen ihanteena on

• kehittää itseään ihmisenä
• kunnioittaa toista ihmistä
• auttaa ja palvella
• tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa
• rakastaa ja suojella luontoa
• olla uskollinen ja luotettava
• rakentaa ystävyyttä yli rajojen
• etsiä elämän totuutta

Toinen asia, johon partio on kasvattanut, on vastuun ottaminen ja joskus ehkä vähän liiankin suuriin saappaisiin hyppääminen. Jotenkin sitä vain on pärjännyt "johtajana" leirillä, vaikka on ollut itsekin vielä ihan lapsi ja leiriläiset vielä lapsempia. Tässä vaiheessa partiouraa onkinsitten jo ihan piece of cake lähteä 63 lippukuntalaisen kanssa Kittilästä viikonlopuksi Tampereelle partiolaisten suurjuhlaan. Lisähaastetta päätin ottaa tarjoamalla kyytiä muillekin kuin partiolaisille, kun 63 lauma ei vielä tuntunut riittävältä. Ilmoittautumisia, maksuja, bussitilauksia, karttoja, kisapasseja, aikatauluja, ruokailuvarauksia ym. tehdessä kului kymmeniä tunteja, mutta kaikki se työ unohtui kun näki, kuinka lapset nauttivat reissusta. Siitäkin huolimatta, että itsellä kului migreenilääkkeitä ja stressipisteet nousivat kuin Suomen lippu salkoon. Tämän perän lapsille ei ole niin itsestäänselvää päästä joka kesä huvipuistoon ja olihan suurjuhla mahtava kokemus. Sunnuntaina, kun tapahtuma oli jo melkein loppusuoralla, kukaan lapsista ei ollut sairastunut, kadonnut eikä ikävöinyt kotiin ja marssimme upeana rivistönä Tampereen halki, meinasi päästä itku. Niin hienolta tuntui kulkea lippukunnanjohtajana omiensa edessä ja kuulla, kuinka yleisöstä kuului "Katsokaa, nuo ovat tulleet Kittilästä asti! On niillä ollut matkaa... hyvä Lappi!"