...yöttömässä yössä, juuri oikealla hetkellä. Näin aloitimme tekstimme, jonka jätimme käynnistämme muistoksi Pahakurun autiotuvan vieraskirjaan. Äiti halusi tulla tervehtämään tytärtään alkukesän kuulautta ja vihreyttä versovaan Lappiin. Pian ilmaantui matkaseuraksi ystävätär ja ajattelimme lähteä vaeltamaan Pallaksen maisemiin. Miika näytti meille kartasta mahdollisia reittejä, mutta pelottavana monen "löydätteköhän te perille" ja "onkohan tämä vähän liian haastava" -kommentin jälkeen myös Miika päätti liittyä matkaseurueeseemme. Äidillä ja hänen ystävättärellään on jo monen vuoden takaa tapa, että Lapissa vaelletaan helmet kaulassa. Sain kunnian liittyä helmiklaaniin ja niin lähdimme matkaan helmet heiluen, opas kärjessä. Reissu oli ihana. Opas luotti todella kykyihimme ja kuntoomme, sillä ensimmäisem iltapäivän ja illan aikan askelmittariin kertyi lähes 22000 askelta ja perillä leirialueellamme olimme vsta puolenyön jälkeen. Maasto vaihteli tunturimaisemasta kuivaan kangasmetsään, matkalla oli myös ihania järviä, lampia ja puroja. Suoltakaan ei vältytty. Miika kesti hyvin kolmen karjalaisen naisen kälätystä, totesi vain välillä: Te olette kuin se radio-ohjelma Leila ja Annukka. Vaelluksen jälkeen totesin äidille: Parasta reissussa oli opas. Sitten oli sää. Seuraavana purot. Äiti sanoi, että odotti kuulevan itsensä kolmen kärjesssä, mutta ei, kolmannenkin tilan vei purot! Oikeesti oli kyllä ihanaa nähdä äitiä pitkästä aikaa ja vieläpä samalla nauttia ihanaisesta luonnosta.
Nuk ka komente:
Posto një koment